Sotamarsalkka Mannerheimille lahjoitettiin hänen 70-vuotispäivänään osakkeina kaksi miljoonaa markkaa, jotka hänen tuli käyttää parhaaksi katsomallaan tavalla.

Rahaston perustaminen

Puunjalostusteollisuuden sotamarsalkka Mannerheimille hänen 70-vuotispäivänään ojentama onnitteluadressi. Mannerheim-museo.

Sotamarsalkka Mannerheimille lahjoitettiin hänen 70-vuotispäivänään osakkeina kaksi miljoonaa markkaa, joiden käyttämisestä häntä pyydettiin päättämään. Mannerheim päätti perustaa varoilla rahaston, jonka tehtävänä olisi tukea Suomen Puolustuslaitoksen upseerien henkilökohtaisia sotilaallisia opiskeluja koti- tai ulkomailla, tutkimustyötä ja sotilasurheilun harrastusta.

Huomio kiinnittyy sanaan ”henkilökohtaisia”. Harvassa ammatissa on mahdollisuutta työn ohella panostaa itseään kiinnostaviin asioihin, vaikka ne liittyisivätkin läheisesti ammattiin. Upseerina Mannerheim tiesi, että tämä koski myös upseereita ja hän halusi tästä syystä suoda ansioituneille upseereille mahdollisuuden panostaa henkilökohtaisen kiinnostuksen mukaan opiskeluun, tutkimustyöhön tai sotilasurheiluun.

Parhaimmillaan ne paitsi syventävät ammatillista osaamista, myös tuovat iloa elämään, lisäten sitä kautta työmotivaatiota ja sitoutumista. Sääntöjen mukaan varoja voitiin myös käyttää ”jotain muuta sotilaallista etua edistävää tarkoitusta varten”.

Rahaston säännöissä oli muutamia erikoisia piirteitä. Rahaston olemassaolo ei saanut tulla julkisuuteen, eikä myöskään hoitokunnan ulkopuolisten henkilöiden tietoon. Toinen erikoisuus oli, ettei hoitokunta ollut toiminnastaan tilivelvollinen. Tästä huolimatta tilinpito oli hyvin säntillistä ja tarkkaa ja niin käsinkirjoitetut tilikirjat kuin myös shekkivihot on säilytetty.

Rahastossa oli ainoastaan kolme jäsentä, joiden nimet on myös mainittu säännöissä. Sotamarsalkka Mannerheimin lisäksi hoitokuntaan kuuluivat kenraalit Österman ja Oesch. Sihteerille korvattiin hänen työstään 500 markkaa kuussa. Kesäkuuhun 1939 asti sihteerinä toimi majuri Sven Björkman, minkä jälkeen häntä seurasi majuri Ragnar Grönvall.  Johtokunnassa ei äänestetty, vaan erimielisyyksien sattuessa ratkaisi Mannerheimin mielipide. Näitä sääntöjä lukiessa herää väistämättä uteliaisuus ja kysymys, mihin Rahaston varoja oikein käytettiin kymmenenä ensimmäisenä vuotena Mannerheimin toimiessa hoitokunnan puheenjohtajana ja miksei sen olemassaolo saanut tulla yleisön tietoon.

Rahaston alkuajoilta säilyneistä tilikirjoista käy ilmi, että Rahaston toiminta lähti melko nopeasti käyntiin sen jälkeen kun varat oli talletettu Pohjoismaiden Yhdyspankin tililleiii   9. kesäkuuta 1937 ja Rahaston säännöt hyväksytty elokuun 18. päivänä 1937. Ensimmäinen merkintä on jo marraskuulta 1937. Talvisotaa edeltäneinä kahtena vuotena toiminta painottui yleisesikunnan yliluutnantti J.O. Hannulan laatiman historiallisen tutkimustyön julkaisemiseen eri kielillä. Kyseessä oli vuonna 1933 suomeksi ja 1936 ruotsiksi julkaistu ”Suomen Vapaussodan historia” (”Frihetskriget i Finland: dess förutsättningar, utbrott och förlopp”), joka oli tarkoitus nyt kääntää ja julkaista ranskaksi, englanniksi ja saksaksi. Mannerheim kääntyi vuosina 1924–26 Ison-Britannian Suomen sotilaslähetystön päällikkönä toimineen kenraali Sir Walter Kirken puoleen, pyytäen tätä kirjoittamaan englanninkieliseen käännökseen alkusanat. 12. joulukuuta 1938 päivätyssä kirjeessään Mannerheim perustelee, miksi kirjan julkaiseminen eri kielillä oli niin tärkeää:

Kuten olen jo keskustelussamme aikaisemmin maininnut, voi meidän sotamme maailmansodan samanaikaisesti tapahtunutta dramaattista loppunäytöstä vasten vaikuttaa merkityksettömältä, mutta historia opettaa meitä, ettei sodan merkitystä suinkaan voi arvioida pelkästään sen mittasuhteiden tai uhrien lukumäärän mukaan. Kun katsoo kahdenkymmenen vuoden perspektiivillä, on suomalaisella sodalla merkityksensä siinä, että bolshevikki-vallankumouksen mainingit ensimmäistä kertaa murtuivat ja ettei ainoastaan Suomi, vaan myös Skandinavia säästyi täten siltä tuholta, minkä sen vyöryminen tätä kautta Atlantille olisi tuonut mukanaan.

Erityisen huomattavana voidaan pitää myös sitä, että pieni rauhaarakastava kansa pystyi sodan aikana luomaan taistelukelpoisen sotilaallisen organisaation – etenkin, kun lähtökohtaa leimasivat lähes täydellinen pula joukoista, sekä edeltävät kaksi vuosikymmentä, jolloin ei pelkästään asepalvelus ollut lakkautettu, vaan jopa kaikki ampumaharjoitukset olivat kiellettyjä. On todellinen saavutus, että näissä olosuhteissa perustetut sotilaalliset yksiköt osoittivat olevansa kykeneviä suorittamaan viikkoja kestäviä operaatioita, sellaisia kuten taistelut Tampereella ja Viipurissa. Se, että tämä oli mahdollista, todistaa syvään juurtuneesta kotimaanrakkaudesta.

Kirjan ranskankielinen laitos ”La guerre d’indépendence de Finlande 1918”, johon kenraali Weygand oli kirjoittanut alkusanat, julkaistiin vuonna 1938 ja englanninkielinen laitos ”Finland’s War of Independence”, Sir Walter Kirken alkusanoilla, vuonna 1939. Myös saksankielinen laitos oli julkaisemista vaille valmis mutta kirjeenvaihdosta käy ilmi, että kustantajan löytäminen kirjalle Saksassa tuotti suuria vaikeuksia, vaikka Rahasto olisi ottanut koko riskin kannettavakseen. Suomen sotilasasiamies everstiluutnantti Aarne Snellman kirjoitti Berliinistä kirjeessään Yleisesikunnan päällikölle 5.10.1938 seuraavasti: ”Tuli kuitenkin aina kieltävä vastaus [kustantajilta] lähinnä – otaksun – pelosta joutua ristiriitojen aiheuttajaksi kenraali v. d. Goltz’in ja sotamarsalkan välissä.” Talvisodan myötä hanke pysähtyi kokonaan eikä kirjaa koskaan julkaistu saksaksi.iv

Sen sijaan, että olisi antanut avustuksia useaan eri pienempään tutkimukseen, Mannerheim päätti panostaa ”Suomen vapaussodan historian” julkaisemiseen eri kielillä. Oli tärkeää, että raskas sota ymmärrettäisiin ulkomailla myös sen kansainvälisessä kontekstissa. Raskaiden pilvien kerääntyessä 1930-luvulla poliittiselle taivaalle Mannerheim korosti usein eri yhteyksissä, miten tärkeää itsenäisyyden säilyttäminen omin voimin on.

Sotaa edeltävältä ajalta on säilynyt ainoastaan yksi tosite yksityishenkilölle myönnetystä rahasummasta. Everstiluutnantin leski Ingrid Puomi kuittasi huhtikuun 25. päivänä 1939 vastaanottaneensa 5 000 markkaa – aavistamatta hänkään lahjan todellista antajaa. Hänen juuri edesmennyt miehensä everstiluutnantti Erkki Puomi oli ollut U2:n eli Neuvostoliittoon kohdistuvan tiedustelutoiminnan osaston johtaja. Shekkikirjan merkinnän mukaan kyse oli hautausavusta.

Talvisota 

Sodan aikana Suomelle ja Puolustusvoimille tuli paljon rahalahjoituksia niin kotimaasta kuin ulkomailta. Myös suoraan ylipäällikölle osoitettuja, hänen henkilökohtaiseen käyttöönsä tarkoitettuja rahalahjoituksia tuli runsaasti. Juuri nämä henkilökohtaisesti saamansa rahalahjoitukset hän ohjasi Rahaston tilille ja mikäli lahjavaroille ei oltu osoitettu mitään tiettyä kohdetta, ylipäällikkö itse päätti varojen käytöstä parhaalla katsomallaan tavalla. Ensimmäiset lahjoitukset tulivat jo hieman ennen sodan alkua, 11.11.1939 Oy Fiskars Ab lahjoitti 300 000 markkaa ja 21.11 Oy Telko Ab 200 000 markkaa. Norjalaisen teräsalan yrityksen Christiania Spigeverketin johtaja Gunnar Schjelderup lahjoitti 25 000 markkaa niinikään marraskuun aikana. Eivät pelkästään yritykset, vaan myös yksityishenkilöt lahjoittivat merkittäviä summia.

Ratamestari V.E. ja Lempi Alanen Tyrväältä lahjoittivat 100 000 markkaa 2. joulukuuta. Lahjaa seuranneessa sähkösanomassa lukee: ”Kun taasen jälleen alatte vapauttamaan syvästi rakastamaamme isänmaatamme vieraan sorrosta luovutamme satatuhatta markkaa käytettäväksenne toivomme lentoaseen tehostamista summa heti nostettavana kop = kunnioittaen Lempi et ve alanen ratamestari”.

Vielä samana päivänä lähti kiitoskirje: ”Siitä suurenmoisesta lahjoituksesta isänmaalle lentoaseen tehostamista varten ja minulle osoitetusta kunniasta kiitän Teitä sydämellisesti. Sotamarsalkka Mannerheim.”

Ruotsalainen kreivitär Blanche Bonde lahjoitti 58 200 markkaa ruotsalaisten vapaaehtoisten varustamiseen. Kasakka André Tyrin Malmöstä lähetti 100 kruunua – 1 171 markkaa – pahoitellen, ettei pysty lähettämään enempää ja vakuuttaen olevansa aina Mannerheimin käytettävissä. L.D. Walker perheineen Portlandista USA:sta lähetti 2 350 markkaa saatesanoin: ”we hope you will use this small gift in Military way and we hope and pray some portion of it may hit the ”Bull’s eye”, mihin Mannerheim kiitettyään lahjasta vastasi: ”It will certainly be used for hitting the bull’s eye”. Belgialainen kenkävoiteita valmistava tehdas Fabrique Nationale de Cirages – joka kenkävoiteita käytettiin laajasti mm. sotilassaappaisiin – lahjoitti 16 720, jotka Mannerheim kiitoskirjeessään kertoi käytettävän helpottamaan rintamalinjan taakse suuntautuneiden lentopommitusten aiheuttamia siviiliväestön menetyksiä ja kärsimyksiä. Mannerheimin tytär Sophie kiersi Euroopassa pitämässä esitelmiä Suomesta ja talvisodasta ja keräämässä Suomelle varoja. Myös nämä varat ohjattiin Rahastolle.

Talvisota sai paljon huomiota lehdistössä ja lahjoituksia tuli paitsi Suomesta, myös muista Pohjoismaista sekä mm. Ranskasta, Hollannista, Englannista, Monacosta, Belgiasta, Portugalista, aina USA:ta myöten. On huomattava, että harvoja korvamerkittyjä lahjoituksia lukuunottamatta varat oli lähetetty henkilökohtaisesti Mannerheimille, lahjoittajan luottaessa siihen, että hän löytää rahoille parhaan käyttötarkoituksen.

Rahaston sääntöjen väljästi muotoiltu kohta, jonka mukaan varoja voitiin käyttää myös ”jotain muuta sotilaallisia etuja edistävää tarkoitusta varten” antoi Mannerheimille vapauden toimia parhaaksi katsomallaan tavalla. Yritysten, yhteisöjen ja yksityishenkilöiden lähettämistä merkittävistä summista ja monista hyvin vaatimattomistakin lahjoituksista kertyi talvisodan aikana lahjoitusvaroja Rahastolle yhteensä 2 199 519 markkaa. Mannerheim kiitti jokaista lahjoittajaa henkilökohtaisesti jäljittelemättömällä, persoonallisella ja aina yhtä elegantilla tyylillään. Hän kiitti jokaisesta lahjoituksesta, niiden suurudesta riippumatta, arvostaen vaatimattomammissa lahjoituksissa myös sitä uhrausta, jonka vähästä annettu lahjoitus antajaltaan vaatii.

Onkin mielenkiintoista nähdä, mihin sotiemme ylipäällikkö lahjoitusvarat halusi ohjata. Talvisodan aikana ei varsinaisesti ollut aikaa paneutua varojen käyttöön, mutta heti sodan päättymisen jälkeen maaliskuun 26. päivänä 1940 löytyy ensimmäinen merkintä rahojen käytöstä. Sinä päivänä siirrettiin 160 880 markkaa Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluyhdistyksen tilille, käytettäväksi sodan kaikkein haavoittuvaisimpien uhrien eli lasten hyväksi.

Välirauha

Kesän 1940 jälkeen lahjoitettuja varoja alettiin siirtää eri tarkoituksiin. Nähtyään Mikkelissä erään vaikeasti ontuvan sotainvalidin, Mannerheim päätti valmistuttaa kävelykeppejä sotainvalideille käyttäen mallina omaa kävelykeppiään, joka oli hyvin tukea antava ja muotoilultaan käteen sopiva. Kepin yläosaa kiertävään metalli- tai hopeahelaan on kaiverrettu Mannerheimin monogrammi.

”Mannerheimin kepeistä” tuli sotainvalideille hyvin arvokkaita, antoivathan ne paitsi konkreettista, myös moraalista tukea. Ensimmäiset 40 valkoista – sotasokeille tarkoitettua – ja 474 mustaa ”Mannerheimin keppiä” valmistettiin Helsingin Puusorvaajien toimesta Suomen Punaisen Ristin Sotasairaalan laskuun. Tämän ylipäällikön oman hankkeen ei kuitenkaan tullut rasittaa Suomen Punaisen Ristin varoja, joita kipeästi tarvittiin niin moneen asiaan, ja summa korvattiin Sotasairaalalle Rahaston varoista. Kaiken kaikkiaan ”Mannerheimin keppejä” jaettiin n. 2 600.v

Muista poikkeava lahjoitus tuli ”Onajenan kristityltä neekeriseurakunnalta Ambomaalta”. Kuten Lähetysjohtaja U. Paunu kirjeessään Mannerheimille kirjoittaa, olivat he saaneet kuulla, että ”vieras voimakas naapuriheimo oli hyökännyt Suomen alueelle. Neekerit panivat tällöin keskuudessaan toimeen keräyksen yhden suomalaisen soturin varustamiseksi kiväärillä ja sotilaspuvulla tahtoen täten puolestaan auttaa hädässä olevaa kaukaista ystävä-kansaa, jota kohtaan he tunsivat kiitollisuutta kaikesta siitä, mitä suomalaiset lähetyssaarnaajat olivat heidän hyväkseen tehneet.

He saivat kokoon 3 Lounais-Afrikan puntaa, joka nykyisen kurssin mukaan tekee 600 markkaa”. Postinkulun hitauden vuoksi avustus ei kuitenkaan ehtinyt perille talvisodan aikana.

Kiitoskirjeessään Mannerheim kirjoittaa: ”Sodan aikana ja sen jälkeenkin saapuneiden lahjojen joukossa on tämä luonteeltaan ainutlaatuinen ja olisin kiitollinen jos Suomen Lähetysseura esittäisi lahjoittajille Suomen armeijan ja sen ylipäällikön vilpittömät kiitokset tästä myötätunnon ja avuliaisuuden kauniista osoituksesta.” Myös taiteilijat järjestivät rivinsä ja keräsivät varoja isänmaalle. Norjassa ja Ruotsissa taidehistorioitsija Bertel Hintzen johdolla 1940 järjestetty kiertävä suomalaisen taiteen näyttely keräsi lähes 120 000 markkaa.

Mannerheim-museo.Suurin yksittäinen avustuksen saanut taho oli Suomen Aliupseeriliitto ry, jolle 10. syyskuuta 1940 siirrettiin yhteensä kaksi miljoonaa markkaa. Ilmeisestikin Aliupseeriliittoa oli pyydetty lähettämään kirjalliset perustelut miksi he ovat kipeästi avustuksen tarpeessa sekä esityksen varojen käytöstä. ”Mm. puolustusvoimien kaatuneitten upseerien perheitten avustamiseen ovat ruotsalaiset virkaveljet osoittaneet varoja, joista kaatuneitten omaisille on jo voitu maksaa tuntuviakin eriä. Alipäällystömme, jonka osuus sodan menestykselliseen kulkuun ei liene merkityksetön, on ulkomaalaisilta jäänyt huomaamatta. Sitä ilahduttavampaa on todeta, että Puolustusvoimiemme Ylipäällikkö, Sotamarsalkka Mannerheim, jonka vapaaseen käyttöön ulkomailta myös on osoitettu joitakin avustuseriä, on tämän alipäällystömme unohdetun aseman todettuaan ilmoittanut haluavansa käyttää näitä varoja sekä kaatuneitten aliupseeritoimenhaltijoitten omaisten että myöskin siirtoväen asemassa tuntuvammin kärsineiden aliupseeriperheitten taloudellisen aseman parantamiseksi.” Ensisijaisesti esitetään kaatuneiden aliupseereiden lapsille annettavaa 1 000 mk summaa sekä talvisodassa kotinsa ja kaiken irtaimistonsa menettäineille varoja yksinkertaisen välttämättömän kalustuksen hankkimineseen. Tähän Mannerheim myönsi yhteensä 2 miljoonaa markkaa 10. syyskuuta 1940.

Kaikkiaan Välirauhan aikana Mannerheimille lahjoitettiin yhteensä 1 319 183,85 markkaa, jotka kaikki ohjattiin Rahastolle. Rahastolle kertyneistä lahjoitusvaroista siirrettiin Suomen Punaiselle Ristille Välirauhan aikana yhteensä 1 170 815,05 markkaa. Pääosin varat käytettiin sotaleskien ja sotaorpojen avustamiseen.

Jatkosota

Lokakuun 14. päivänä 1942 Suomen Aliupseeriliitto kääntyi suoraan ylipäällikön puoleen anoen 250 000 markkaa kaatuneiden aliupseerien perheiden avustamiseksi. Liitettyjen laskelmien mukaan varat mahdollistaisivat välttämättömän avustustoiminnan.

Nyt apu oli keskitetty sotaorpojen auttamiseen. 1 000 mk avustus lasta kohti ei korkean hintatason vallitessa enää lievittänyt perheiden vaikeata tilannetta samalla tavalla kuin aikaisemmin, vaan nyt oli välttämätöntä antaa perheille jatkuvia avustuksia. Vain kaksi päivää myöhemmin ylipäällikkö myönsi anotut varat kokonaisuudessaan. Vuosina 1943 ja 44 maailmansodan laajentumisen vuoksi avuntarve oli suurta kaikissa maissa eikä lahjoituksia enää tullut. Sodan päätyttyä lahjoitusvaroja oli jäljellä vielä 606 315 markkaa ja 18.10.1944 ne luovutettiin Suomen Punaiselle Ristille ”att disponeras för krigets offer” – käytettäväksi sodan uhrien hyväksi.

Rahasto vuosina 1945–47

Elokuussa vuonna 1945 Mannerheim laati testamenttinsa, jonka mukaan hän säätiöi kaikki eri aikoina suomalaisilta lahjaksi saamansa varat ”Kenraali Gustaf Mannerheimin Kansallisrahastoksi” – nykyinen Mannerheim-säätiö – jonka tehtävänä oli ja on tänäkin päivänä stipendien myöntäminen ansioituneille upseereille ulkomaanopiskelua varten. Sotamarsalkka Mannerheimin rahaston hän kuitenkin piti erillään. Soveltaen rahaston §9, jonka mukaan hän sai tehdä haluamiaan muutoksia sääntöihin, hän muutti vuonna joulukuussa 1947 rahaston nimeksi ”Suomen marsalkka Mannerheimin sotatieteellinen rahasto” ja se siirtyi Sotatieteellisen seuran yhteyteen, säilyttäen kuitenkin itsenäisen ja riippumattoman asemansa. Rahaston tarkoitus oli uusien sääntöjen mukaan ”tukea ja edistää Suomen Puolustusvoimain upseerien henkilökohtaisia sotatieteellisiä opintoja ja sotatieteellistä tutkimustyötä, samoinkuin valmentautumista sodankäynnin käytännöllisillä aloilla”. Poikkeuksellisesti voitiin avustaa taloudellisiin vaikeuksiin joutuneita upseereita ja heidän perheitään. Puheenjohtajaksi määrättiin uusissa säännöissä kenraali Heinrichs, varapuheenjohtajaksi kenraalimajuri Tapola ja jäseneksi eversti Savonjousi.

Mannerheim ei voinut aavistaakaan, miten laajaksi Rahaston toiminta tulisi muodostumaan sodan syttymisen myötä. Monessa sodassa palvellut sotiemme ylipäällikkö oli nähnyt niin siviiliväestön kärsimykset sodan aikana kuin myös sen, miten paljon Punainen Risti voi parhaimmillaan tehdä auttaakseen. Hyväntekeväisyystyö oli jo pitkään ollut lähellä hänen sydäntään. Vuonna 1920 hän oli perustanut sisarensa vapaaherratar Sophie Mannerheimin kanssa Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliiton ja kaksi vuotta myöhemmin hänestä tuli Suomen Punaisen Ristin puheenjohtaja – tehtävä, joka hänellä oli kuolemaansa asti. Eräässä haastattelussa hän kertoi, miksi hänen mielestään järjestön työ oli niin tärkeää: ”Punaisen Ristin aate, joka on kaukana politiikasta ja pikkumaisuuksista, on aina kiehtonut minua. Punaisen Ristin yhdistykset kulkevat itseoikeutettuina kaiken ihmisystävällisen toiminnan kärjessä: tukevat sodassa kaikin keinoin armeijan lääkintäpalvelua, hoitavat sodan iskemiä haavoja tekemättä eroa ystävän ja vihollisen välillä, suojelevat mahdollisuuksien mukaan siviiliväestöä ja toimivat rauhan aikana sosiaalisella kentällä kaikin käytettävissä olevin keinoin.”viii

Mannerheimin suhtautumista Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajuuteen kuvastaa hyvin eräs tapahtuma, jonka hänen adjutanttinsa eversti Bäckman kerran kertoi allekirjoittaneelle. Nuorempi adjutantti oli ylipäällikön huoneessa kun päämajaan soitti joku, joka halusi muuttaa Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajan laatiman kirjoituksen sanamuotoa. Mannerheim ei suostunut muuttamaan sanamuotoaan, mutta soittaja oli sinnikäs – kunnes Mannerheim päätti keskustelun todeten: ”Hyvä Herra, minä olen Suomen Punainen Risti!”

On mielenkiintoista todeta, että vaikka Rahaston alkuajoista on useaan otteeseen yritetty kirjoittaa ja tätä varten on haastateltu Rahaston ensimmäisiä sihteereitä Sven Björkmania ja Ragnar Grönvallia, he ”eivät tienneet tai muistaneet rahaston syntyä ja alkutoimintaa”. Vastaukset, joita Rahaston historian vuonna 1978 julkaissut eversti Niilo Riuttala sai, olivat ”yllättävän epämääräisiä”, eikä niiden perusteella ollut mahdollista selvittää rahaston alkuvaiheita.ix Tämä on kuitenkin täysin ymmärrettävää Rahaston ensimmäisten sääntöjen valossa, joihin rahastossa sen ensimmäisten kymmenen toimintavuoden aikana vaikuttaneet henkilöt olivat sitoutuneet.

Ylipäällikkönä ja Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajana Mannerheimilla oli sodan aikana selvä kokonaiskuva siitä, mihin varoja erityisesti tarvittiin ja hän saattoi ohjata ne kaikessa hiljaisuudessa suoraan sinne missä niitä tarvittiin, ilman byrokratiaa. Rahastosta, jonka pääoman muodosti kaksi miljoonaa markkaa, jaettiin pelkästään sotien aikana yhteensä 4 245 060,25 markkaa, eli kaikki ne varat jotka oli lahjoitettu henkilökohtaisesti Mannerheimin käyttöön sotien aikana, alkupääomaan koskematta. Sääntöjen mukaan Rahaston varojen tuli riittää vähintään 15 vuodeksi – mutta ne riittävät edelleen tänäkin päivänä.